Oliko se vaahteran palava latva, jonka varjossa nukahdin
miksi se syttyi, repesikö pilvi illan painon alla?
Kenen kosketus painanut haihtuvan huurun unen ikkunaan,
kenen varjo vaeltaa halki keskeneräisen huoneen,
hengittää
luomin suljettujen ovien takana
Mistä nämä joet tulevat?
Mistä puhkeavat ensimmäiset pisarat, millainen se murhe,
jonka ympärille tämä joki on kasvanut?
kuinka virta kaivoi uomansa poskillesi
jalkojesi juureen
Kitaran äänet putoavat, rikkovat tähtisen veden tässä
tomuisen erämaan keskellä, itku parahtaa läpi tyvenen pinnan:
hän on nostanut kitaransa yksin
matkannut yli vuorten etsimään ensimmäisiä lähteitä
ja laulu kaikuu, sille joka tuntee
Virta nousi uomistaan, nosti kerätyt helmet hiuksilleni
uomasta kasvoi meri, sen kirjava pinta
ristiaallokkoiset seinämät
ikävän laulussa läikkyvät
Turhaan soudamme virtoja ylös,
harhailemme latvojen purot
vesi ei kanna, kanjonit päästä arvoituksiin
lähdettä ei löydy
On laskettava alas merelle
koettava kuinka salatut, mutta kevyet
ovat ensimmäiset
sulkien viillot halki ilman
Nynn Nynn nynyNYT
leijailee kivi kaarensa päähän
kokoamme haipuvat elonkehät pinnalla veden
tä tä tä TÄMÄN .. .. ..
elämän
silmäyksestä toiseen
Yö pakottaa ylös vuoteesta nauttimaan
viimeisen maljan hämärän hetkellä:
seuraan rantakivillä kuolemaa uhmanneen miehen jalanjälkiä
työnnyn metsään
pystyyn kuolleiden puiden onkaloista
pyrähtävät linnut läpi seittien, joita ajattomat kutovat
ja etsin rajaa jossa ajatus murtuisi, seuraan
oudon runon kulkua oksistoon, lintujen jäljissä
Polut katoavat, rantojen risukot vapauttavat viimein
horjuvan askeleen
juuri tällaiset metsät tarvitsevat ihmistä
juuri tällaiset, joissa vain hongat vartioivat tiheikköjen homeisia kääpiä
Kalastajat ovat jättäneet rannat, verkot ja rysät vajoihin
niin veneet lahoavat rannoille
ja kalat katoavat vesistä
Pöllön vihellys leikkaa maiseman:
olen kulkenut liian pitkälle metsän sieluun
läpi halkaistun katajan, hakkuuaukioiden ja teiden
ja on selvää ettei rajaa ole
Tämäkin on vain suunta, jo ulvovat sudet
horsmat valtaavat veneet
sillä kerran he lähtivät
siannahat yllään ja tarpoimet pystyssä kuin aseet
palaamatta enää koskaan
Aurinko nostaa ohimoaan saarten takaa
me lähdemme nyt
sen hymy on verraton kun lasken sulan lahjaksi matkaltani
maatuvan veneen purjeeksi
Syksy hämärtää illat nostaa usvan kasvavan
lampien, peltonotkelmien ylle niittyjen
auringon oranssin kajon
Linnut kokoontuvat parviin
visertävät pääskysten kurkien kirkuvat kuorot
näkymättömissä yllä vaeltavat edesmenneet
Yön revin itseäni irti sinusta
runo puro purolta kohoaa rinta
unet vavahtelevat
Lehdet putoavat, tulipunaisista ja keltaisista peittyy maa
uhmaan aikaa ja päivän saan varastaa
ikuisuudelta,
pelon olkaimet, lannevaatteet pudottaa
Aamulla tämä selviää meille:
veden pinnasta vuoteesi ylle heijastuneet
rantametsien varjot
läpi vuosien ja metsän laulavat linnut tämän mökin seinillä
Nuhruiset hierovat silmiään lasin takana kun uimakivelle
viistää rantasipi pitkin tyventä pintaa
riittääkö tämä meille?
Lumoavaa on heijastunut valo vuoteen yllä
kuin ajatus, joka on ottanut metsän vieraakseen
ja äärettömiin taipuvat varjot laineiden käsivarsilla
unohdetut laulut ja sävelet vailla sanoja
aamujen takaa
Lonely Writer
kalakukko
katelbach
kuurna
laulurastas
