Lonely Writer (1999): Kultapuukko
KULTAPUUKKO
Putos tyhjästä puukko mun vuoteellein
olin yksin ja valvoin kuuta
Oli veitsi tuo täysin kultainen
oli kahvakin norsunluuta
Kun kultapuukko eessäin loisti
empinyt en hetkeekään;
Ajan harhan kaiken poisti
hohtaen se yksinään
Tartuin riuskasti kahvaan luisevaan
-pian viiltelin varpaani poikki
Eipä kulunut kotvan aikaakaan
kun jo nilkkojen vuorokin koitti
Vedot seuraavat suuntasin säärihin
niistä lähtikin kunnon palat
Yhä ylemmäs, elikä nivusiin
- jopa nätisti irtoskin jalat
Sitten siirryin vatsan puoleen
helppo juttu, ei syytä huoleen:
viilto, viilto – käsi sisään..
..huoli vain ett’ ei jää mitään
Perna, maksa, kaikki muu
suoli tää vain tuulettuu
Haa, etkös tahdo ulos tulla
kiire nyt, ei aikaa mulla!
-Eipä paljon jäljell’ jää
voi, oisko yhtään ystävää
jok’ loppuun veisi rauhan teon
elimistäin kasais keon…
leikkais korvat… viiltäis pään…
…puhkois s i l m ä t- – -
Yksin jään.
-Kylmä puukko eessään makaa
silmä ajaa maksaa takaa.
~
11/10/2010 klo 13:13
Kun näin tuon wieniläisaktivistitaiteilijan videon Ville Luoma-Ahon [url=http://schnabelmann.wordpress.com/2010/10/10/kren/]blogissa[/url], niin muistui mieleen eräs oma vanha runo, jossa oli myös viileskelyä. En ole kirjoittanut oikeastaan lainkaan mitallista tai riimillistä runoutta, vain pari kokeilua yli kymmenen vuotta sitten, ja tämä on niistä yksi.
Muistaakseni yritykseni oli sellainen, että halusin kuvata sitä kiihtyvää epätoivoa, joka puhujalla on. Kun hän tietää, ettei elä enää kauan, niin runon alkupään muodon, rytmin, säe- ja säkeistörakenteenkin on loppua kohti hajottava ja mentävä nopeammin eteenpäin. Puhujan hajotessa osiin myös runon on hajottava, se ei ikään kuin jaksa enää pysyä kasassa. Vanhahtavia loppuheittoja en ole tainnut käyttää tämän lisäksi muuta kuin parissa laulunsanoituksissa. Tässä tavoittelin niillä jonkinlaista groteskia, eräänlaista äärimmäistä mustaa “hip hei!”-tunnelmaa. Muistan kirjoittaneeni tämän talviyönä ja olleeni tyytyväinen ja huvittunut aikaansaannoksestani. Samoin muistan, että tuo lopun aaltoviiva, mato ~, tuntui jotenkin tavattoman tärkeältä, mutta olen jo unohtanut, että mitä se merkitsi. Ehkä se oli sitten se irtileikattu maksa.