Lonely Writer: Aleksin kanssa

 

Maa punnusten ja taakkojen
Mi on tää kaunainen?

Kosti Joensuu: Oliko se vaahteran palava latva

Oliko se vaahteran palava latva, jonka varjossa nukahdin
miksi se syttyi, repesikö pilvi illan painon alla?

Kenen kosketus painanut haihtuvan huurun unen ikkunaan,
kenen varjo vaeltaa halki keskeneräisen huoneen,
hengittää
luomin suljettujen ovien takana

Kosti Joensuu: Mistä nämä joet tulevat?

Mistä nämä joet tulevat?

Mistä puhkeavat ensimmäiset pisarat, millainen se murhe,
jonka ympärille tämä joki on kasvanut?
kuinka virta kaivoi uomansa poskillesi
jalkojesi juureen

Kitaran äänet putoavat, rikkovat tähtisen veden tässä
tomuisen erämaan keskellä, itku parahtaa läpi tyvenen pinnan:
hän on nostanut kitaransa yksin
matkannut yli vuorten etsimään ensimmäisiä lähteitä
ja laulu kaikuu, sille joka tuntee

Virta nousi uomistaan, nosti kerätyt helmet hiuksilleni
uomasta kasvoi meri, sen kirjava pinta
ristiaallokkoiset seinämät
ikävän laulussa läikkyvät

Turhaan soudamme virtoja ylös,
harhailemme latvojen purot
vesi ei kanna, kanjonit päästä arvoituksiin
lähdettä ei löydy

On laskettava alas merelle
koettava kuinka salatut, mutta kevyet
ovat ensimmäiset
sulkien viillot halki ilman

Kosti Joensuu: Nyn

Nynn                      Nynn     nynyNYT

leijailee kivi kaarensa päähän

kokoamme haipuvat elonkehät pinnalla veden

tä                      tä          tä TÄMÄN ..         ..                      ..

elämän

silmäyksestä toiseen

Kosti Joensuu: Sudenhetki

Yö pakottaa ylös vuoteesta nauttimaan
viimeisen maljan hämärän hetkellä:
seuraan rantakivillä kuolemaa uhmanneen miehen jalanjälkiä
työnnyn metsään
pystyyn kuolleiden puiden onkaloista
pyrähtävät linnut läpi seittien, joita ajattomat kutovat
ja etsin rajaa jossa ajatus murtuisi, seuraan
oudon runon kulkua oksistoon, lintujen jäljissä

Polut katoavat, rantojen risukot vapauttavat viimein
horjuvan askeleen
juuri tällaiset metsät tarvitsevat ihmistä
juuri tällaiset, joissa vain hongat vartioivat tiheikköjen homeisia kääpiä

Kalastajat ovat jättäneet rannat, verkot ja rysät vajoihin
niin veneet lahoavat rannoille
ja kalat katoavat vesistä

Pöllön vihellys leikkaa maiseman:
olen kulkenut liian pitkälle metsän sieluun
läpi halkaistun katajan, hakkuuaukioiden ja teiden
ja on selvää ettei rajaa ole

Tämäkin on vain suunta, jo ulvovat sudet
horsmat valtaavat veneet
sillä kerran he lähtivät
siannahat yllään ja tarpoimet pystyssä kuin aseet
palaamatta enää koskaan

Aurinko nostaa ohimoaan saarten takaa
me lähdemme nyt
sen  hymy on verraton kun lasken sulan lahjaksi matkaltani
maatuvan veneen purjeeksi

Kosti Joensuu: Syksy hämärtää

Syksy hämärtää illat nostaa usvan kasvavan
lampien, peltonotkelmien ylle niittyjen
auringon oranssin kajon

Linnut kokoontuvat parviin
visertävät pääskysten kurkien kirkuvat kuorot
näkymättömissä yllä vaeltavat edesmenneet

Yön revin itseäni irti sinusta
runo puro purolta kohoaa rinta
unet vavahtelevat

Lehdet putoavat, tulipunaisista ja keltaisista peittyy maa
uhmaan aikaa ja päivän saan varastaa
ikuisuudelta,
pelon olkaimet, lannevaatteet pudottaa

Kosti Joensuu: Aamulla tämä selviää meille

Aamulla tämä selviää meille:
veden pinnasta vuoteesi ylle heijastuneet
rantametsien varjot

läpi vuosien ja metsän laulavat linnut tämän mökin seinillä

Nuhruiset hierovat silmiään lasin takana kun uimakivelle
viistää rantasipi pitkin tyventä pintaa
riittääkö tämä meille?

Lumoavaa on heijastunut valo vuoteen yllä
kuin ajatus, joka on ottanut metsän vieraakseen
ja äärettömiin taipuvat varjot laineiden käsivarsilla
unohdetut laulut ja sävelet vailla sanoja
aamujen takaa

Kuurna: Sano, että sama sävel…

   Sano, että sama sävel,
jonka hyräilit silmilläsi
jää soimaan läpi yön ja unen
muodottoman kaaren
ja että kuulet väreilyn kutsun
halki hiljentyneen pylvässalin.

katelbach: joukkosielu kuvanauha vuosisata

kuin abstraktina mitä tahansa esittävää valokuvaa sammutettua huonetta ja hänellä oli tuhannet kasvot ajatusta edusti hetken jokin toinen jokin kolmannes esikuvallinen vielä pommit tikittivät mekaanisesti puoliääneen

Lonely Writer: Silloin minä tiedän

 

Jos minä tahdon
tästä maailmasta jotain sanoa

Lonely Writer: Sateen jälkeinen kuulaus

 

Tällaisina sateen jälkeisinä kuulaina hetkinä
                      kun kaikki pinnat kiiltävät puhtaina ja vetisinä
                                                  silloin sitä tietää
että ympärillä kaikki tahtoo vain yhä uudestaan ja uudestaan voittaa itsensä takaisin

Lonely Writer: Suihkulähde

 

Ryhdyin rakentamaan suihkulähdettä kukoistavaan puutarhaani.

Lonely Writer: Vieraassa kaupungissa

 

Kuin kiukutteleva lapsi minä istun keskelle mustaa katua vieraassa kaupungissa

sade pieksee tylsästi ja rajusti kaikkialle
eikä minulla ole mitään mikä suojaisi minun käsieni naarmuuntumatonta ihoa

Lonely Writer: Sumuinen yö

 

 

1.

Ystävänä minä sinua pidän. Silti minun on kerrottava näistä sumuisista öistä. Sumuisista öistä ja kelmeästä valosta. Kelmeästä valosta, joka muuttaa kalliin maton valkoiseksi hiekaksi. Valkoiseksi hiekaksi, joka on tehty pienistä sirpaleista jotka tarttuvat kaikkialle ruumiiseen eivätkä irtoa.

 

Lonely Writer: Valkoiset koirat

1.

Ensin tulivat valkoiset koirat.

Suurena laumana ne tulivat minun jalkojeni juureen, nuolivat ja hyväilivät minua
kyllä minäkin niitä silitin, en minä kiistä niiden pehmeää söpöyttä
en vain näe tarpeelliseksi sanoa sitä niille.